Joku on ehkä huomannut, että erilaisia tulevaisuustyöpajoja on pidetty vähän joka puolella valtakuntaa. Ehkäpä olet päässyt itse osallistumaan sellaiseen. Visiotyö on olennainen osa, kun pyrimme vastaamaan tulevaisuuden haasteisiin. Kukaan meistä ei kuitenkaan oikeasti osaa ennustaa tulevaisuutta, mutta kuten hologrammin kehittäjä Dennis Gabor totesi: tulevaisuutta ei voi ennustaa, mutta tulevaisuuksia voi keksiä. Se, mitä pystymme kuvittelemaan, voi olla totta tulevaisuudessa. Tämän takia tarvitsemme taidetta. Tiede voi selittää meille, miksi asiat ovat niin kuin ne ovat, mutta vain taide pystyy katsomaan sinne, minne emme vielä näe.
Tämä laittaa elokuvat ja tv-sarjat uudenlaiseen valoon. Populäärikulttuuri on usein kuin tulevaisuuden laboratorio, jossa voimme kurkistaa teknologian mahdollisuuksiin ja haasteisiin jo ennen kuin ne todellisuudessa ilmestyvät. Star Trek antoi meille ensimmäisen vilauksen tableteista, vieläpä kauan ennen kuin ne tulivat kaikkien saataville. Kulti, kutistin kakarat -elokuvassa saimme puolestaan nähdä, millainen sähköpotkulaudan esimuoto on — tosin polttomoottorilla varustettuna, mutta silti askel kohti liikkumisen tulevaisuutta. Marvel-universumi taas on antanut näyttävän kuvan siitä, mitä teknologia voisi mahdollistaa, kunhan uskallamme kuvitella. Marvelin elokuvat kulkivat voittokulkuaan aina Avengers: Endgameen asti — mutta myönnetään nyt: sen jälkeen homma ei ole ollut ihan entisellään, vai mitä? Joka tapauksessa, teknologian kehitys vie meitä kuitenkin yhä lähemmäksi Iron Manin tekoälyavustajaa J.A.R.V.I.S.:ia — Just A Rather Very Intelligent System — joka ei vain reagoi, vaan ennakoi, oppii ja tukee meitä arjen haasteissa.
Tämä antaa meille mahdollisuuden kuvitella, miltä sosiaali- ja terveysalan IT voisi näyttää vuonna 2045, kun teknologia ei enää ole pelkkä työkalu, vaan aidosti rinnallamme kulkeva kumppani. Kumppani, joka auttaa meitä olemaan läsnä ihmisille — sekä itsellemme että toisille. Tarkastellaanpa tulevaisuutta tästä viitekehyksestä.
On vuosi 2045. Työpäivälläsi ei ole alkua tai loppua samassa mielessä kuin ennen. Sinä, hoitaja, astut osastolle, ja tekoälykumppanisi tervehtii sinua lempeästi:
”Huomenta. Eero on herännyt kahdesti yöllä ja reagoi nyt herkästi kosketukseen. Haluatko, että huoneeseen tuodaan hänen lapsuutensa musiikkia ennen aamiaista?”
Nyökkäät. Et kirjannut mitään. Et avannut järjestelmää. Sinun ei tarvitse. Tieto seuraa sinua, tunnistaa sinut ja ennen kaikkea — ymmärtää sinua.
Takana ovat ne vuosikymmenet, jolloin teknologia kulki suihkukoneen vauhtia ja ihmiset laahustivat perässä. 2020- ja 2030-luvuilla teknologia harppoi eteenpäin kvanttilaskennan, neuroverkkojen ja sensoriikan siivittämänä. Mutta ihmiset? He liikkuivat eteenpäin askel kerrallaan. Käyttäjät uupuivat. Tieto jäi järjestelmien uumeniin. Joku päätti: nyt riittää.
Se, mikä muuttui, ei ollut pelkästään teknologia, vaan suunta. Lakkasimme rakentamasta järjestelmiä ja aloitimme ekosysteemien rakentamisen. Teknologia ei ollut enää tavoite, vaan keino. Ihmisyys asettui taas keskiöön. Tieto ei enää odota, että se haetaan. Se on kontekstuaalista, ennakoivaa ja empaattista. Se oppii, milloin sinulla on kiire. Se näkee, milloin olet väsynyt. Se tietää, ettet kaipaa raporttia, vaan selkeän suosituksen tai hiljaisuuden. Se ei koskaan huuda. Se kysyy.
”Aivosignaalisi viittaavat mikrohermostuneisuuteen. Sinulla on kaksi vaihtoehtoa: pidetään tauko tai siirretään seuraava kohtaaminen 10 minuutilla. Kumpi tuntuu paremmalta juuri nyt?”
Tekoälykumppanisi ei ole enää musta laatikko, vaan hahmo. Se puhuu sinun kieltäsi. Se tietää, että olet aamu-uninen ja että keskiviikkoisin kaipaat rauhallista aloitusta. Se ei ota ohjia käsiinsä, mutta kannattelee. Se ei korvaa ihmisyyttäsi, vaan antaa sille tilaa loistaa.
Joskus se myös heittää huulta. Kun pyydät siltä koostetta aamun palavereista, se tokaisee:
”Valitettavasti et ole Tony Stark, eikä tämä ole J.A.R.V.I.S. Mutta sain kokoon yhteenvedon, jossa ’agile’ ja ’synergiaetu’ esiintyvät enemmän kuin kahvikupit tauolla. Ja sitten se perinteinen osio, jossa kaikki nyökkäilivät Teamsissa – äänetöntä konsensusta parhaimmillaan.”
Myös IT:n rooli on muuttunut. IT-asiantuntija ei ole enää tekninen tukihenkilö, vaan ihmisyyden fasilitaattori. Hän auttaa organisaatioita kysymään: mikä on työn tarkoitus? Mikä on hyvää teknologiaa? Missä kulkee eettisen automaation raja? Yhdessä suunnitellaan tiloja, joissa kone kuulee, mutta ei tuomitse. Missä tekoäly neuvoo, mutta ei päätä.
Vaikka kaikki tämä voi kuulostaa lennokkaalta, se ei ole tieteiskirjallisuutta. Siemenet ovat jo maassa: sensoriikka, kontekstuaalinen tieto, luonnollinen käyttäjäkokemus, tekoäly, vastuullinen muotoilu. Mutta vain me ihmiset voimme päättää, mihin suuntaan ne kasvavat.
Ehkäpä tulevaisuuden suurin innovaatio ei ole uusi teknologia, vaan se, että opimme vihdoin kysymään: miten IT voi auttaa meitä pysymään ihmisinä? Tai kuten allekirjoittanut konsultti totesi vuonna 2045:
“Me emme rakentaneet enää koneita, jotta ihmiset voisivat nähdä toisensa. Me rakensimme läsnäolon, jotta ihmiset tuntisivat tulleensa nähdyiksi.”
Näin. Tulevaisuus on ihmeellinen asia. Edesmennyt Stephen Hawking ihmetteli, miksi emme voi muistaa tulevaisuutta. Mikään fysiikan laki kun ei meitä estä sen suhteen. Voimme joka tapauksessa kuvitella, mitä kaikkea tulevaisuus voisi pitää sisällään ja kenties kollektiivisen ajattelun kautta tulevaisuus on totta ennen kuin huomaammekaan. Mutta ennen kaikkea; uskalletaan kuvitella.
Ajattelurikasta kesää!
Olli Autio, konsultti 2M-IT Oy
Kuva on toteutettu tekoälyn avulla.
